Olen ehdolla Salibandyliiton hallituksen puheenjohtajaksi ja jäseneksi liittovaaleissa, jotka järjestetään 21. marraskuuta 2026 Helsingissä. Äänioikeutettuja ovat Salibandyliiton jäsenseurat. Voit ilmoittautua kokoukseen täältä.
Tältä sivulta löydät keskeisimmät vaaliteesini tulevaa hallitustyötä varten.
“By changing nothing, nothing changes.”
— Tony Robbins
Kuvittele itsesi salibandykuplan ulkopuolelle perspektiiviin, jossa tarkasteltavanasi on kaikki suomalaisessa yhteiskunnassa vaikuttavat urheilulajit. Otetaan tarkasteluun salibandy. Minkälaisen yhteiskunnallisen aseman ja vaikuttavuuden itse salibandylla näet?
Salibandy on kellunut suvantovaiheessa jo useamman vuoden ajan, eikä toivottua kasvua lajin harrastaja- tai yleisömääriin ole syntynyt. Koronapandemia teki lajille paljon hallaa, mutta emme voi enää kätkeytyä pandemian vaikutusten taakse nykyisten pelaajamäärien selittävänä tekijänä, vaan on aika tutkia pintaa syvemmältä. Liiton uskottavuus on kokenut viime vuonna kolhuja lajikentän näkövinkkelistä huonojen päätösten ja epäonnistuneiden kokeilujen myötä. Vaikka lajin tämän hetkinen suuntakaan ei ole selkeästi havaittavissa, on horisontissa kuitenkin toivoa.
On aika aloittaa salibandyn renessanssi.
Vaaliohjelmassani tarkastelen asioita isossa kuvassa ja pyrin herättämään uudenlaista ajattelutapaa sekä viitekehystä kokonaisuuden kannalta.
Olen Gabriel Airaksinen, helsinkiläinen media- ja tapahtuma-alan ammattilainen, jonka rinnassa sykkii suuri salibandysydän. Taipaleeni salibandyn parissa alkoi pihapeleissä päiväkoti-ikäisenä ja 8-vuotiaana koulun sählykerhossa, josta siirryttyäni pelaamaan ensimmäiseen joukkueeseeni 12-vuotiaana, laji tempaisi minut viimeistään täysillä mukaansa. En malttanut rajata omaa innostustani pelkästään joukkueeni kipparoimiseen ja pelaamiseen, vaan tuotin esimerkiksi joukkueellemme omat kotisivut, jonne kirjoittelin otteluraportteja ja kuvasin joukkueemme esittelyvideoita. Teini-ikäisenä otin tavoitteekseni ammattilaisuuden salibandyn parissa, mutta huomattuani joukkuekavereideni reilusti itseäni paremman pelillisen etevyyden ymmärsin, ettei ammattilaispelaajan urapolku olisi itselleni realistinen, vaan tavoitteeni saavuttamiseksi minun tulisi löytää vaihtoehtoinen reitti. Tuolloin 15-vuotiaana aloitin erotuomarina, valmentajana ja kuuluttajana toimimisen harrastusmielessä, enkä vielä tuolloin osannut aavistaakaan, millaiselle matkalle salibandy vielä tulisi minut tempaisemaan.
Saavutin teininä asettamani tavoitteen noin vuosien 2018-2019 tietämillä, kun kaikki tienestini muodostuivat salibandyn parissa työskentelystä. Vuosien varrella olen päässyt näkemään paljon salibandya eri rooleissa ja organisaatioissa. Kuuluttajien tehtävien rinnalle tuli jossain vaiheessa myös juontajan rooli, jotka yhdessä muodostavat valtaosan nykyisestä elannostani. Valmentajaharrastus johti useiden juniorijoukkueiden valmentamiseen vuosien saatossa ja vaikken enää muutamaan vuoteen olekaan toiminut minkään joukkueen valmentajana, on minut voinut nähdä valmennushommissa esimerkiksi kasvattajaseurani Korson Kaiun kesäleireillä tai eskarisählyillä. Nyt muutaman vuoden tauolla ollut, useita satoja vihellettyjä otteluita sisältänyt erotuomariharrastuksenikin johti aina F-liigaan saakka, jonka naisten sarjan vauhtia pääsin kokeilemaan viiden ottelun verran ennen tauolle jäämistä.
Lisäksi olen toiminut esimerkiksi Salibandyliiton työntekijänä useamman vuoden, seuratyöntekijänä, salibandymailojen myyjänä ja alueellisena erotuomarikouluttajana, enkä ole kaihtanut luottamustoimiakaan. Olen toiminut Korson Kaiun hallituksen jäsenenä, Etelä-Suomen alueellisen erotuomaritoiminnan johtoryhmän jäsenenä ja viimeisimpänä olin mukana elvyttämässä perinteikästä salibandyseura AC HAKI:a takaisin lajikartalle hallituksen puheenjohtajan roolissa, jonka koen viimeistään olleen oman salibandyoppimatkani korkeakoulu, joka antoi kullanarvoista perspektiiviä tämän hetkiseen kenttätason toimintaan. Olen pyrkinyt kerryttämään mahdollisimman kattavaa osaamista ja ymmärrystä lajin eri tasoilta, missä olen mielestäni onnistunut kiitettävästi menestyksekästä hallitustyöskentelyä silmällä pitäen. Nyttemmin salibandysta on tullut minulle enemmänkin taas harrastus, sillä teen juonto- ja kuulutushommia elääkseni valtaosin muiden lajien, kuten jalkapallon, jääkiekon ja cheerleadingin parissa. Koen salibandykuplan ulkopuolella toimimisen ja muiden lajien toimintatapojen tarkkailemisen antaneen arvokkaita oivalluksia siihen, mitä salibandyn tulisi tehdä seuraavaksi. Showmiehenä toimimisen lisäksi työskentelen myös Vantaalla Martinlaakson koululla sijaisopettajana.
Työelämän ulkopuolella elän sangen normaalia nuoren miehen elämää: Vietän aikaa kavereideni kanssa, käyn museoissa, liikun luonnossa, harrastan salibandya, tähtitiedettä ja kirjoittamista. Ennen kaikkea elämältäni haluan alati oppia ja kehittyä olemaan parempi toimija ympäröivässä maailmassa. Tervetuloa tutustumaan ajatuksiini salibandysta!
Läpi lajihistorian salibandyn vahvuutena sekä vahvan kasvun mahdollistumisen avaintekijöinä ovat olleet lajin:
- Helppous
- Hauskuus
- Halpuus
Amatöörilajina salibandy painii harrastajien houkuttelemisessa tiettyjen realiteettien kanssa, joita ammattilaislajit eivät samalla tapaa joudu kohtaamaan. Harrastamisen kustannusten kasvu sekä liialti huippu-urheiluvaiheeseen tähtäävä junioritoiminta luovat uhkakuvan lajin kasvupotentiaalille. Isossa kuvassa salibandyn harrastamisesta on tullut liian kallista. Jos harrastaminen maksaa yhtä paljon kuin jalkapallon tai jääkiekon pelaaminen, mikä on salibandyn kilpailuetu?
Salibandysta puhutaan usein nuorena lajina, joka hakee paikkaansa, mutta itse olen hieman toista mieltä. Mielestäni salibandylle on jo muodostunut selkeä, itsensä näköinen paikka suomalaisessa kulttuurissa, mutta kysymys kuuluukin, että otammeko sen vastaan? Miksi olisi häpeällistä pysyä, ainakin tässä vaiheessa, eräänlaisena pikkusisaruksena muiden lajien vanavedessä, vaikkei meillä olisikaan mahdollisuutta kurkottaa lajihierarkian korkeimmalle korokkeelle? Omaan silmääni salibandyn suurin rooli ja potentiaali on nimenomaisesti nykyisessä roolissaan kansanterveydellisenä, matalan kynnyksen liikuttajana. Salibandy on kaikin puolin loistava liikuntamuoto ja oheislaji kenelle tahansa urheilijalle, joten itse lähestyisinkin asiaa kulmasta, miten saisimme salibandyn nivottua osaksi toisten lajin urheilijoiden treeni- ja peliarkea joko kauden aikaiseen oheisharjoitteluun tai oman kauden ulkopuoliseen harjoitteluun ja pelaamiseen. Enemmän liikuntaa, kansanterveys kasvaa, kaikki voittavat.
Käytän usein metaforaa tikapuista, jonka ylimmälle puolalle kurkotamme alimmalla puolalla seistessämme, vaikka tikapuiden keskimmäiset puolat puuttuvat. Mielestäni tämä metafora sopii mainiosti parin viimeisen hallituskauden aikana vallinneeseen yleiseen salibandypuheeseen johtajien toimesta. Paljon halutaan ja ylimmälle puolalle on kova hinku, mutta ne keskimmäiset puolat eli työ ja työvaiheet jäävät puutteellisiksi. Tämä on ilmentynyt käytännössä esimerkiksi puheina olympialaisista sekä Aasian valloituksista ja Draft-tilaisuuksina, jota itsessään pidin hauskana sekä viattomana markkinointikikkana, mutta en hopealuotina, jollaisena asiaa myytiin. Itse uskon maailmaan, jossa ansiot seuraavat kovaa työntekoa, jos työ on tehty laadukkaasti. Tätä mentaliteettia haluaisin tuoda hallitustyöhön.
Nykyisin tuntuu, että aikuiset yrittävät tehdä salibandyn pelaamisesta liian hankalaa, eikä lajin todellisia vahvuuksia oteta huomioon tarpeeksi vahvasti kasvun saavuttamiseksi. Käsissämme on laji, joka ei ole ronkeli olosuhteiden suhteen, vaan taipuu pelattavaksi vaikka ulkotiloissa ilman kaukaloa ja maaleja. Omat ensikosketukseni salibandymailaan ovat syntyneet vanhan päiväkotini asfalttipihalla pihapeleissä siskoni kanssa, kahden tiilen toimiessa tolppina seinän vieressä. Aiheeseen liittyen mieleeni nousee tuore muisto AC HAKI:n synnyinkodista Hakunilan nuorisotalolta, jossa järjestimme salibandyn lajiesittelyn. Varusteita jakaessani mielessäni kävi huoli pelien turvallisuudesta, sillä nuorisotalon liikuntasalin keskellä lattiaa oli kattoa kannatellut metallitolppa. Minkäänlaisia vaaratilanteita ei kuitenkaan syntynyt, sillä nuorisotalon lapset olivat tottuneet tolpan olemassaoloon, osasivat varoa sekä olla ottamatta kontaktia tolpan läheisyydessä. Oma joukkueenikin treenasi vielä 15-vuotiaina pienessä Korson Leppäkorven koulun liikuntasalissa perjantai-iltaisin. Pallo jäi kyllä usein puolapuiden väliin jumiin ja aiheutti ärräpäiden lentelyä, mutta ei rajoittanut pelien hauskuutta saati osallistujamäärää. Salibandya voi pelata yksin, kaksin tai oikeastaan millä tahansa pelaajamäärällä. Lajin mukautuvuus on mielestäni salibandyn suurin rikkaus, mikä on isossa kuvassa unhoitettu. Optimaalisten olosuhteiden puolesta vaikuttaminen on tärkeää, mutta niiden puute ei saa olla este salibandytoiminnan järjestämiselle. Muussa hallitusohjelmassani mainitsemani harrastajamäärän kasvu on myös synergiassa olosuhteiden kehittämisen kanssa, sillä suurempi harrastajamassa tukee vaikuttamistyötä.
Lajiyhteisön olisi myös hyvä tarkastella keskustelukulttuuriaan. Laji ei ole rikki, mutta harva asia on koskaan valmis. Usein tuntuu, että valtavirrasta poikkeavat tai kuplan ulkopuolelta tulevat näkemykset lynkataan ennen kuin varsinaista keskustelua ehtii edes syntymään. Pelkoni on, että jyrkkäasenteista keskustelukulttuuria ylläpitämällä latistetaan yleistä keskustelua ja kenties jokin kehityskelpoinen ajatus jää tyystin sen vuoksi lausumatta. Ja mielestäni on täysin hyväksyttävää kutsua salibandya sählyksi. Kyllä, historiassa nuo kaksi innovaatiota olivat eri lajeja, mutta ovat toimineet aina saman liiton alla. Oma näkemykseni on, että meillä on yksi kaunis laji, joka on täysin mukautettavissa erilaisten tarpeiden mukaisiksi.
Liiton uskottavuus seurojen silmissä on viime vuosien aikana kokenut kolauksen impulsiivisen ja lyhytnäköisen päätöksenteon takia. Karissut luottamus suomalaisen salibandyn kattojärjestöön on uhka lajin kehitykselle. Salibandyliitto kyllä järjestää seuroille tilaisuuksia, joissa on mahdollisuus vaikuttaa, mutta osallistuminen on melko vähäistä. Olkien kohauttelun ja saman toimintamallin jatkamisen sijaan tulisi pureutua ilmiöön ja tutkia vaikuttavia tekijöitä seurojen passiivisuuden taustalla. Ja ennen kaikkea, mielestäni Salibandyliitto on seuroille vilpittömän anteeksipyynnön velkaa, ennen kuin renessanssi voidaan onnistuneesti käynnistää.
Kuten ylempänä totesin, koronaviruspandemialla tunnutaan edelleen selitettävän paikallaan laahaavia pelaajamääriä. Nähdäkseni lajin laskusuhdanteesta ja lyhytnäköisestä johtamiskulttuurista on kuitenkin näyttöjä jo ajalta ennen pandemiaa:
Vuonna 2018 salibandy kellotti rekisteröityjen pelaajien määrässä kaikkien aikojen huippulukeman 61 368. Seuraavana vuonna 2019 lukema laski 59 657 rekisteröityneeseen pelaajaan. Historiallisen kovan kasvun jatkamiseen tuntui tuolloin Alakiventiellä, jossa sijaitsevalla liiton toimistolla itse keittelin tuolloin kahvia siviilipalvelusmiehenä, olevan kova paine silloisen toiminnanjohtaja Kari Lampisen otteessa. Lukemien negatiivinen kehitys oli jo tuolloin päivittäinen puheenaihe liiton toimistolla ja korjaavista toimenpiteistä keskusteltiin. Pysähtymisen ja ilmiön syväanalysoinnin sijaan toimiston kovimmilla vallanpitäjillä oli kuitenkin mielessään toisenlainen taktiikka.
Vuodelle 2019 Salibandyliitto päätti kiristää lisenssijärjestelmä Suomisportin käyttöönoton yhteydessä toimihenkilön pelipassin kriteerejä siten, että uusien kriteerien mukaisesti valtaosa joukkueiden valmentajista joutui lunastamaan itselleen pelipassin penkin taakse päästäkseen. Muutos vaikutti positiivisesti rekisteröityjen pelaajien määrään (= myytyjen pelipassien määrä) ja sai lukemat näyttämään hieman todellisuutta paremmalta. Vuoden 2020 rekisteröityjen pelaajien määräksi ilmoitettiin taas edellisvuotta pienempi 58 986 ja tämä on oman tietoni mukaan ensimmäinen lukema, jossa on mukana toimihenkilöiden pelipassin kriteerikiristyksen myötä myydyt pelipassit.
Kriteerikiristys huomioiden voidaan siis todeta, että todellisuudessa salibandy oli menettänyt enemmän rekisteröityjä pelaajia, kuin julki lausutut luvut antavat ymmärtää. Vaikka vuosien 2019 – 2020 todelliset lukemat jäänevät ikuiseksi mysteeriksi, muutoksen todellinen vaikutus oli todennäköisesti isossa kuvassa melko vähäinen. Enemmän huolestuttavaa ovat jo tuolloin ilmenneet viitteet liiton ongelmanratkaisutaidoissa, joissa esiin nouseville haasteille keksitään nopea purkkapaikkaus ilmiöiden perusteellisen tutkimisen ja sen tuloksena syntyvän tehokkaamman päätöksenteon sijaan.
Nostetaan esille myös edelliskauden surullisenkuuluisa 3v3 -pilotti. Lyhyesti sanottuna, liitto tiedotti pilotoivansa 3v3 -pelimuotoa kaudella 2025-2026 aikuisten alueellisissa alasarjoissa. Henkilökohtaisesti en näe itse pelimuodossa mitään vikaa, mutta lajikentän tiedottamisessa ja pilottiprojektin toteutuksessa epäonnistuttiin pahasti. Pilotti annettiin seuroille tiedoksi sarjoihin ilmoittautumisen jälkeen, mutta kieltäytymismahdollisuutta ei kuitenkaan ollut. Tämä herätti ymmärrettävästi seurakentässä suurta vastustusta, eikä tästä johtuen 3v3 -pelimuoto saanut edes mahdollisuutta näyttää parasta potentiaaliaan. Oman näkemykseni mukaan huono tiedottaminen oli vain osasyy ilmiön taustalla, sillä velvoittava määräys tuli kansainväliseltä liitolta (IFF) ja Salibandyliitto yritti taistella kokeilun konkretisoitumista vastaan. Liitto kuitenkin pyörsi päänsä viime hetkellä ja antoikin vihreää valoa pilotoinnille, mutta mielipiteen muutos tapahtui niin myöhään, ettei mahdollisuuksia kokeilun onnistuneelle läpiviennille nähdäkseni juurikaan ollut. Johdonmukaisemmalla johtamisella tuo pilotti olisi voinut olla onnistuneempi tai jäänyt kokonaan toteutumatta.
Jos Salibandyliiton toimisto jotain kaipaa, niin rauhaa. Henkilöstön vaihtuvuus on ollut huolestuttavan suurta kuluneen strategiakauden aikana. Viimeisen kolmen vuoden aikana liitto on nähnyt peräti 3 eri toiminnanjohtajaa (Pekka Ilmivalta, Riku Tapio ja Ville-Mikko Korkka) ja ainakin yhtä monet muutosneuvottelut. Sopivan suuruinen vaihtuvuus on Salibandyliiton kaltaisessa organisaatiossa terveellistä, mutta toiminnanjohtajien lisäksi toimistolta on poistunut pitkälti toistakymmentä työntekijää, joka on mielestäni liiton kokoiselle n. 40 työntekijän organisaatiolle huolestuttavaa. Eikä kattilan porina toimistolla ole loppunut muutoksista huolimatta. Asia on huomattu myös salibandykuplan ulkopuolella, jossa Salibandyliiton toiminta on nostattanut ilmoille kysymysmerkkejä. Oma huoleni on, että Salibandyliiton mahdollinen aseman heikkeneminen houkuttelevana työnantajana voi johtaa parhaan osaamisen valumiseen toisten lajien tai alojen pariin.
Mikäli tuleva strategia myötäilisi omaa hallitusohjelmaani, johtaisi se varmasti jonkinlaisiin organisaatiomuutoksiin, mutta isossa kuvassa näkisin rauhan palauttamisen toimistolle yhdeksi keskeisimmäksi teemaksi tulevalle strategiakaudelle. Koska vaihtuvuus on ollut työntekijöiden määrä huomioiden hämmentävän suurta, olisi hyvä suorittaa liiton ulkopuolisen tahon tutkinta kuluneen strategiakauden aikaisista toimista varmistaaksemme, että toimistolla on varmasti kaikki hyvin, jotta renessanssi voisi onnistua. Näen myös tärkeäksi, että jokaiselle toimiston työntekijälle sektorista riippumatta korvamerkittäisiin viikottaista työaikaa seurakentässä vierailemiseen.
Liigoilla ja maajoukkueilla on ehdottomasti paikkansa lajissa, mutta tällä hetkellä ne eivät varsinaisesti tuo rahaa lajin kassaan. Tämä realiteetti tulisi huomioida ja hyväksyä samalla, kun liiga- ja maajoukkuetoimintaa kehitetään edelleen eteenpäin. Suljin omasta vaaliohjelmastani tietoisesti pois lajin huippu-urheilutason toiminnan, sillä omat kokemukseni ja osaamiseni ovat vahvimmat harraste- ja ruohonjuuritasolla, enkä ole ollenkaan huolissani, etteikö huippu-urheilutaso jatkaisi kehittymistään hieman pienemmällä painoarvolla tulevana strategiakautena. Tärkein apu mitä liitto voi tällä hetkellä liigaseuroille tarjota, on kaupallisen kasvun saavuttaminen.
Lajin ehdottomasti arvokkain kohderyhmä puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta ovat harrastajat, joiden salibandyuran pituuden maksimoiminen tulisi olla liiton sekä seurojen kärkiprioriteetti. Mikään ei ole lajin talouden kannalta arvokkaampaa, kuin harrastaja, jonka elämään salibandy juurtuu vakituiseksi palaseksi vuosikymmenten ajaksi.
Aikuisten alueellista sarjatoimintaa ei ole kehitetty vuosikymmeniin ja myös junioreiden alueellinen sarjatoiminta perustuu edelleen turnauksiin, jotka järjestetään viikonloppuisin. Moni aikuisjoukkue on vaihtanut Salibandyliiton sarjoissa pelaamisen arkisin pelattaviin hallisarjoihin, joka ei itsessään ole huono asia, sillä hallisarjoja tarvitaan, mutta ilmiön tulisi soittaa kehitystarpeen kelloja toimistolla. Alueellista sarjatoimintaa tulisi kehittää liikkujien tarpeita vastaavaksi. Ihmisten vapaa-aika on erityisesti suurissa kaupungeissa äärimmäisen kilpailtua, joten pop-up -tyylistä sarjatoimintaa, joka sitoo liikkujansa lyhyemmäksi aikaa kuin 10 kuukaudeksi vuodessa, olisi syytä kehittää ja tuoda rohkeasti käytännön kokeiluun. Pop-up -tyylisessä paikallisessa sarjatoiminnassa olisi hyvä olla sääntöjen ja maksujen suhteen liikkumavaraa, jotta sarja palvelee osallistujiaan parhaalla mahdollisella tapaa eikä nosta osallistumiskynnystä liian korkeaksi. Ennen kaikkea toimiston tulisi myös aidosti kiinnostua alueellisen sarjatoiminnan kehittämisestä. Tekoäly, jonka varaan liitto on lataamassa jatkuvasti enemmän panoksia sarjatoiminnan toteutuksessa, ei osaa ottaa huomioon alueiden ja kaupunkien yksilöllisiä, paikallisia tarpeita.
Erityisesti aikuisharrastajien kohderyhmä on seuroille iso mahdollisuus toiminnan kasvattamiseen ja toiminnan järjestämistä on hyvä pohtia tällä samalla kulmalla. Esimerkiksi AC HAKI:ssa saimme mahtavia tuloksia aikuisten höntsätoiminnalla, joka perustuu kertamaksuihin, eikä sido kuin yhdelle vuorolle kerrallaan. Kenties muutkin seurat voisivat järjestää toimintaa uusille kohderyhmille samanlaisella mallilla?
Salibandylla on mahdollisuus olla vieläkin merkittävämpi kansanterveydellinen liikuttaja. Mielestäni se on isossa kuvassa juurikin salibandyn tärkein rooli suomalaisessa yhteiskunnassa. Harrastamiseen ja ruohonjuuritasoon panostaminen ei ole ristiriidassa huippu-urheilupuolen kehittämisen kanssa, vaan nimenomaisesti palvelee myös huippu-urheilua pitkässä juoksussa. Isompi harrastajamassa tarkoittaa suurempaa määrää lahjakkuuksia, jotka voivat urallaan ponnistaa kovimpiin peleihin niin halutessaan.
Tämä vaatii kuitenkin asenteen tarkastelua ja perspektiivin muutosta myös liiton toimistolla. Harrastaminen nousee esiin paperilla strategiassa, mutta valuu kenttätasolle vain puolivillaisina toimenpiteinä. Liitto on kyllä tehnyt henkilöstölisäyksiä harrastetoiminnan puolelle ja aloittanut pari tärkeää hanketta, kuten monikulttuurisuuden mahdollistamisen salibandyssa, mutta renessanssin onnistumisen kannalta nykyinen volyymi ei yksinkertaisesti riitä, vaan resursseja tulisi kasvattaa merkittävästi. Salibandyliitto ei myöskään pidä harrastamista juurikaan esillä omissa viestintäkanavissaan. Tein nopean tutkimuksen liiton Instagram-tilille, jonka tuloksena viimeisimmän sadan julkaisun joukosta löysin ainoastaan yhden puhtaasti harrastetoimintaa esiin nostavan julkaisun. Ikään kuin itsetuntomme ei kestäisi mainetta hyvänä höntsä- ja koululiikuntalajina. Miksei?
Jos päättäisimme panostaa harrastetoimintaan laajasti, niin miten vastuut jakautuisivat liiton ja seurojen välillä? Omassa ajattelussani rekisteröityneiden pelaajien määrän kasvattamisen sijaan harrastajamäärän kasvattaminen olisi liiton onnistumiselle parempi mittari. Liitto sparraa seuroja uusien harrastajien saavuttamisen suhteen ja järjestää seurojen kanssa yhteistyössä toimintaa, jonka kautta harrastajat ohjautuvat seurojen arkitoimintaan. Seurat puolestaan pitävät ammattitaidollaan harrastajista hyvän huolen, jonka kautta harrastajat ohjautuvat sarjatoiminnan pariin, mikä näkyy rekisteröityneiden pelaajien määrän kasvuna.
Kasvun kannalta matalimmilla oksilla keikkuvat hedelmät löytyvät kouluista ja päiväkodeista. Siellä syntyvät ensimmäiset mielikuvat ja kokemukset eri urheilulajeista, joiden laatuun liittokin voi vahvasti vaikuttaa. Miksi tämä kannattaisi tehdä juuri nyt? Koska muut lajit eivät ole vielä vahvasti iskeneet tähän rakoon. Pienenevät ikäluokat ovat kuitenkin jokaisen lajin tulevaisuuden uhkakuvana, joten nyt tulisi toimia, ennen kuin joku toinen ehtii ensin.
Salibandy nousi aikoinaan koululiikuntatuntien suosikkilajiksi, eikä tuon tempun toistaminen ole mahdotonta nytkään, vaikka haasteitakin on. Kuten hyvin tiedämme, Suomen väestökanta on vahvassa muutoksessa ja eri etnisen taustan omaavien lasten lukumäärä on huomattavasti aiempaa suurempi. Omaehtoisen harrastamisen kynnys on salibandylla korkeampi verrattuna kilpaileviin lajeihin, koska laji on entuudestaan ulkomaalaistaustaisille vieras, medianäkyvyys vähäistä eikä aiempia liikuntakokemuksia lajista juurikaan ole. Koulujen ja päiväkotien liikuntatunnit tarjoavat salibandylle näyteikkunan harrastamisesta innostumiseen ja positiivisen mielikuvan synnyttämiseen jo ensimmäisillä liikuntakerroilla. Opettajia kouluttamalla salibandytunneista saadaan laadukkaampia ja vähennetään negatiivisten kokemusten sekä mielikuvien syntymistä, kun salibandya pelataan tunneilla oikeilla säännöillä sekä sopivilla varusteilla.
Onnistumisen todennäköisyyksiä lisää myös se, että tätä nykyä valtaosalla kouluista ja päiväkodeista on huomattavasti laadukkaammat salibandyn pelaamiseen tarvittavat välineet, kuin 90-luvulla. Kun salibandysta tulee taas liikuntatuntien toivelaji, on lapsen tai nuoren kynnys omaehtoiseen harrastamiseen, kuten seuratoimintaan liittymiseen matalampi. Salibandyn tulisi myös tehdä konkreettisia toimenpiteitä etnisen vähemmistön osallistumiskynnyksen madaltamiseksi, kuten tarjota maksuttomia hijab-huiveja Palloliiton tapaan ja palauttaa sääntökirjaan hameet salliva sääntö (Pelisäännöt 401/1) mahdollisimman nopeasti. On jokseenkin paradoksista, että liitolla on aktiivinen hanke monikulttuurisuuden lisäämiseksi lajissa, mutta sen omat säännöt kieltävät jyrkästi ja löyhin perustein muihin kulttuureihin kuuluvia asusteita.
Salibandyliiton eskarisäbä-toimintaa tulisi laajentaa ja konseptia tehostaa. Hakunilassa jalostimme tarjolla olevasta aihiosta itsemme näköisen, tehokkaan eskarisähly-konseptin, joka sopi täydellisesti seuramme rajallisiin resursseihin ja jonka toteutusta jatketaan edelleen. Eskarisählyjemme tarkoitus oli innostaa lapsia kokeilemaan salibandykerhoamme, jonka mittariksi kehitin termin ”teholukema”. Teholukeman tarkoitus oli mitata yhdellä liikuntakerralla (eskarisählyt) saavutettujen kerhokokeilijoiden määrää ja parhaimmillaan teholukema oli jopa 45 %.
Isossa kuvassa liitto hallinnoi konsepteja ja järjestää toteutuksen yhteistyössä seurojen kanssa. Seurat voisivat halutessaan järjestää ”säbä-välitunteja” ja muuta iltapäivätoimintaa, joiden aikana tutustutaan lajiin pihapelien kautta. Synergiaetuna seurat pääsisivät markkinoimaan toimintaansa uudelle kohderyhmälle ja esimerkiksi jakamaan lippuja tuleviin kotiotteluihinsa, osuen yhdellä pallolla useampaan lintuun. Pohtisin myös koulujen välisten salibandyturnausten adoptoimista liiton alaisiksi turnauksiksi, jolloin alueellisten turnausten huipennukseksi voitaisiin kehittää uusi tapahtumakonsepti, jossa alueelliset mestarit mittelisivät toisiaan vastaan valtakunnallisessa mestaruusturnauksessa. Mestaruusturnauksesta rakennettaisiin iso spektaakkeli pelaajaesittelyineen välkkyvien valojen loisteessa. Toteutus näyttäisi jotakuinkin keväällä järjestämältämme AC HAKI Nuta Cupilta, mutta huomattavasti isommassa mittakaavassa.
